leksa

Voittamisen kulttuuri ja pakkomielle

19.12.2016 - 10:13

Voittamisen kulttuuri ja pakkomielle

Muistan lukeneeni joskus neljännesvuosisata sitten tutkimuksesta, missä länsimaiset sosiaaliantropologit tutkivat jonkin alkuperäiskansan lasten leikkejä. Leikkiin osallistui kaksi joukkuetta ja se kesti ainakin kuukauden. Leikin loputtua länsimaiset tutkijat kysyivät, kumpi joukkue voitti. Niin lapset kuin alkuperäisväestön aikuisetkin menivät aivan ymmälle. Vähitellen paljastui, ettei heidän kielessään ollut länsimaista voittamista merkitsevää sanaa. Leikissä oli kysymys lasten ja nuorten oppimisessa selviytymään yhdessä siinä niissä olosuhteissa, joissa he elivät.

Voittaminen on ilmeisesti kulttuurinen tuote. Länsimaisessa kulttuurissa ja myös (kilpa)urheilussa siitä on tullut arvojen arvo ja suorastaan pakkomielle. Kun kirjoitan jääkiekkoblogia, niin siinä pelissä käytetään käsitteitä voittava joukkue ja voittava maalivahti. Voittava joukkue kerää enemmän katsojia ja sponsoreita, siis rahaa. Katsoja ja kannattaja hylkää omankin joukkueen helposti voittamisen ja menestymisen hiipuessa eli juuri kun tukea ja kannustusta tarvitaan. Voittanutta maalivahtia ei seuraavassa pelissä panna luukkuvahdiksi paitsi ehkä viisaitten valmentajien toimesta. Heillä on laajempi ja kestävämpi näkemys joukkuepelistä.

Voittaminen tai voitot tuovat mieleen monenmoista. Yritys tuottaa tässä ja nyt enemmän voittoa omistajilleen, kun se uskaltaa irtisanoa työntekijöitä. USA:n mottona dollareissakin lukee “In God We Trust” ikään kuin kristinuskon viralliseksi uskonnokseen ottaneen Rooman valtakunnan tunnuksen “In hoc signo vinces” jatkoksi. Voittamisen kulttuurista puhuttaessa luuserinkin mieleen tulee auttamatta myös Jari Sarasvuo.

Suomalainen jalkapallohullu filosofiporukka on kirjoittanut teoksen ”Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofia”.Viimeinen luku käsittelee jalkapallon tulevaisuuden uhkia. Jääkiekkohullu voi miettiä, miten väitteet osuvat jääkiekkoon. Uhka numero yksi on vastustajan demonisoiminen. Vastustaja mielletään kaiken pahan aluksi, piruksi ja saatanaksi, joka on pakko nujertaa ja lyödä maan rakoon. Tämä jos mikä vie pelistä kaiken myönteisen inhimillisyyden ja on voittamisen pakkomiellettä puhtaimmillaan.

Toiseksi uhaksi kirjoittaja kuvaa tuotteistamisen tai laajemmin katsottuna kaupallisuuden. Alkuperäinen miesten tai naisten välinen kisailu jää ikään välineen tai sivullisen osaan. Ennen peliä, pillin soitua, väliajalla ja pelin jälkeen tarjotaan ja myydään ties mitä elämyksiä Maamme-laulusta kirkuvaan musiikkiin ja päänsekoittamistuotteisiin. Näillä tietenkin oletetaan ja ehkä saadaankin rahaa seuran uhanalaiseen kassaan. Pitemmän päälle tämäkin suuntaus kääntynee itseään vastaan ja/tai sekin jakaa seurat yhä jyrkemmin voittajiin ja luusetreihin.

TuTon ja maajoukkueen Urpo Ylönen kertoi vuonna 2010 Turun Sanomissa, että kun mentiin pelaamaann, niin mentiin pitämään hauskaa. Enkä ihmettelisi, että jos se joukkue jolla oli pelissä rennompi ote usein myös pärjäisi hyvin, mutta ei pakkomielteisesti. Ja muistan että myös avojäällä oli hauskaa – jopa erätaukojen aikana kun kenttää puhdistettiin ja jäädytettiin ilman konevoimaa.

Leo Lindstedt

Kirjoittaja: Leo Lindstedt
Jaa: